Ulkona sataa vettä vaakatasossa ja tuuli ujeltaa talon nurkissa. Tällaisilla keleillä Osku nakataan väkisin painimalla ulos aamupissalle. Tanskandogin varsin herkkä hipiä kun ei millään tahdo kestää vettä, tuulta, lunta tai vaikka vaan pimeyttä. Kaikkea sitä koiralta vaaditaankin. Tätä kirjoittaessa on aamujärkytyksestä jo koirakin selvinnyt ja tasainen kuorsaus kuuluu sohvalta.
Syksy on tuonut tullessaan ilmeisesti kaikenlaista järkytystä ihmistenkin elämään, ainakin väittäisin näin viime päivien some ja uutiskeskustelua seuratessani. Aikamoista kuohuntaa koronapassin myötä niin netissä kuin yrityksissä paikan päällä. Lisäksi moni on avautunut kokemastaan somekiusaamisesta ja tuutin täydeltä tulee tutkimustuloksia siitä, miten porukka on ihan uupunutta. Samaan aikaan on tutkimustuloksia miten suomesta löytyy maailman onnellisin kansa. Pieni ristiriitahan tässä kyllä on…
Olen kovasti yrittänyt miettiä mikä ajaa meidät moiseen toimintaan. Miksi meillä on niin paha olla, että pitää kommentoida ilkeyksin, herjauksin tai törkeyksin toisten toimintaa? Harvoin kuitenkaan kyse oikeasti on itse kohteen tekemisestä tai postauksesta, vaan omasta heijastuksesta siihen. Kyllähän meistä jokainen löytää toisten tekemisistä sanomista tai jonkun naama ei vaan miellytä. Mutta onko kaikki asiat oikeasti pakko mennä lataamaan kommenttina nettiin? Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin onko oikeasti pakko sanoa mitään? Tokihan asioista saa ja pitää olla eri mieltä, mutta niistä pitäisi pystyä keskustelemaan ilman henkilökohtaisuuksiin menemistä. Asiat riitelee, ei ihmiset. Netin ihmeellisestä maailmasta tuntuu puuttuvan kohteliaisuussäännöt täysin, vai puuttuvatko ne nykyään meiltä muutenkin kokonaan?
Eilen jo sanoin ääneen, että olisiko kaikilla elämä kuitenkin helpompaa jos koko nettiä ei olisi koskaan keksittykään? Varmasti olisimme ainakin onnellisen tietämättömiä monistakin asioista. Toki netti on tuonut myös miljoona hyvää asiaa tullessaan ja tietoa ja toimintaa on kaikkien käsillä, kun sitä oikeista paikoista osaa etsiä. Jurputettiinko me ennen nettiä samanlailla kaikista asioista, vai oliko se vaan niin ettei edes tiedetty että tuollainenkin asia on olemassa mistä voisi sanaisen arkkunsa avata? Vai hoituiko samat hommat nurkan takana lähipiirille manattuna.
Että tällainen syysmyräkkä ihmettely tällä kertaa. Mietitään jokainen seuraavalla kerralla vaikka kahteen kertaan mitä ja miten kanssakulkijalle kirjoitetaan ja onko tämä asia joka oikeasti pitää heti sylkäistä ulos. Vai olisiko parempi hetki hengitellä ja miettiä sitä omaa reaktiota, että mistä se oikein juontaa juurensa ja tarvitseeko sitä oikeasti kertoa, ennen kuin läväyttää oman mielipiteensä pöytään.
Toivotan kovasti voimaa ja tsemppiä kaikille, jotka ovat koskaan joutuneet kokemaan nettikiusaamista, kohdistui se sitten ulkonäköön, sisältöön, koronaan, työtapoihin tai mihin vaan. Toivon että jokainen teistä osaa kasvattaa itselleen teflonpinnan, jottei turha törky tartu kiinni.
Syyspimeyttä, koronaa aina vaan ja epävarmuutta maailmassa, tokihan se jokaisen pinnaa kiristää. Mutta yritetään olla mukavia toisillemme, kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.
Yllätetään vaikka iloisesti ja kehutaan toisiamme välillä!
Janika