Tasan kolme viikkoa sitten maanantaina sain hätäpuhelun äidiltäni; ”isä sai sydänkohtauksen, tule äkkiä tänne”.
Kolmen kilsan matka meni kuin hidastetussa filmissä. Yrität saada tärinän asettumaan ja keskittyä siihen ettet aja ojaan. Päässä pyörii miljoona asiaa päällekäin, joista yhtäkään et sinne halua.
Paikan päällä pihassa on vastassa kalustoa: paloauto, ambulanssi ja ensihoidon lääkäri. Se fiilis kun kävelet autolta sisään ja tiedät että vastassa on näky jota et ikinä haluaisi nähdä ja kokea. Mutta mentävä on. Kroppa huutaa pakoon, epätoivoinen mieli käskee eteenpäin ja sisään.
Äiti on shokissa ja painelusta uupuneena eteisessä vastassa ja isä makaa olohuoneen lattialla ensihoito ympärillä elvyttämässä. Sydän ei lyö, henki ei kulje ja aika kuluu… Painelua, happea, lisää piikkejä, painelua, happea ja kolmas isku sydämeen. Hiljaista… ja sitten sanat; nyt hengittää, sydän lyö… Epätoivo vaihtuu toivoon.
EA stabiloi tilannetta, kerää tarvikkeensa, kärrää tajuttoman isän ambulanssiin ja lähtee kohti sairaalaa. Äidin kanssa kerrataan tapahtunutta, lasketaan ja tarkistetaan minuutteja. Elvytys kesti kaikkiaan 29 minuuttia, joista 13 min äidin paineluelvytystä ambulanssia odotellessa. Epätoivo palaa, ei tästä aivot voi selvitä… Soittokierros lähiperheelle ja odottelua.
Illalla teholta kerrotaan että testit on tehty, ei tukoksia, syy jossain muualla. Aloitetaan jäähdytys joka kestää 24 h ja pidetään toistaiseksi nukutettuna. Järki huutaa että tästä ei hyvä seuraa, sydän pitää toivoa yllä. Odotellaan lisää.
Keskiviikkona kokeillaan herätystä. Isä aukaisi silmät, liikutti käsiä ja jalkoja, muttei reagoinut puheeseen ja pyyntöihin. Nukutusta jatketaan ja viilennystä elvytyksen jälkeisen keuhkokuumeen takia. Odotellaan, pelätään ja toivotaan.
Torstaina herättelyssä isä puristaa pyynnöstä kättä ja ottaa katsekontaktin. Nukutetaan uudelleen ja viilennys jatkuu. Odotellaan, pelätään ja toivotaan.
Perjantaina hengitysletku irti, nukutusaine pois ja isä puhuu äidin kanssa puhelimessa, ihan selkeää suomen kieltä, ymmärtää ja muistaa kaiken, paitsi tapahtumapäivän. Ihmeitä siis oikeasti tapahtuu! Pelko vaihtuu riemuun.
Pari viikkoa perään vielä sairaalahoitoa ja tutkimuksia, tahdistimen asennus ja vapuksi pääsy kotiin lepäämään, ihan omin jaloin. Skumppapullon avaamisen paikka!
Tällä kirjoituksella haluan lähettää ISOT kiitokset kaikille teille Päijät-Hämeen Keskussairaalaan: Häke, Ensihoito, Teho-osasto, Sydänvalvonta, Osasto 31. Teette käsittämättömän hienoa työtä. Hoiditte isääni rautaisella ammattitaidolla ja samalla piditte myös kotona olijoita ajantasalla ja huolehditte myös äitini jaksamisesta. Kiitos, kiitos, kiitos!!!
Samalla muistutusta meille kaikille: koskaan ei voi tietää. Elämä voi muuttua silmän räpäyksessä. Isäni ei olisi enää täällä, ilman äidin paineluensiapua. Pidetään siis EA taidot hallussa, että osataan toimia jos tiukka paikka eteen tulee.
Isäni sopimus sydämen kanssa on nyt optiolla uusittu. Matka jatkuu vähän rauhallisemmalla tahdilla. Osaan jo uumoilla, että tulemme vielä käymään muutamat vakavahenkiset kehityskeskustelut siitä, kuka tekee puunkaadot ja raskaimmat remppahommat ja kuka ei…
Ei valiteta pienistä ja pidetään huolta itsestämme ja toisistamme! Aurinkoa toukokuuhun!
Janika