Sunnuntaina 20.9 vietettiin Hollolan kauniissa kirkossa Ranchin juniorin konfirmaatiojuhlaa. Lapsuusaika alkaa jäädä taaksepäin ja katse on kohti aikuisuutta.
Tapahtuma lienee enemmän pysähtymisen paikka meille aikuisille kun itse nuorelle. Vastahan kummi kastetilaisuudessa piti vastalauseita huutelevaa kääröä sylissään. Nyt saikin sitten jo katsella yli 180 cm pitkää, edelleen vastalauseita huutelevaa nuorukaista ylöspäin. Mihin nämä vuodet vierii?
En ole ns kirkkoonpäin kallellaan olevia ihmisiä. Mutta kun astuu sisään kauniina syyspäivänä, vanhaan upeaan kirkkoon ja urut alkaa soida, niin joku siinä vaan on että herkistyy. Tunnelma, musiikki, tuoksut, kauniit koristelut, auringonsäteet ikkunasta ja oma lapsi siirtyy lapsuuden ajasta seuraavalle aikaväylälle. Lähiaikoina on kirkossa käyty ainoastaan jättämässä viimeisiä tervehdyksiä läheisille ihmisille, joten nämäkin muistot olivat vankasti mukana. Ja epäilemättä myös nuo edesmenneet läheiset olivat paikanpäällä todistamassa juhlapäivää.
Samaan aikaan tulee luettua ihan liian paljon otsikoita 17-vuotiaiden käsittämättömistä kaahailuista, pahoinpitelyistä koulualueella, huumeista, jne jne. Onko ihme, että äidin sydäntä kylmää päästää irti ja antaa vapautta. Mutta pakkohan se on. Pumpulissa ei voi pitää ja mikään maailman kuplamuovi ei riitä. Toivon siis teinilleni matkaan mukaan paljon järkeä, harkitsevaisuutta, muiden huomioonottamista, kokonaiskuvan hahmottamista, kärsivällisyyttä, turvallisuutta ja myös paljon hauskanpitoa ja rakkautta.
Kyllä elämä kantaa 😊
